Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.
— Sinä et vastaa! — jatkoi hän. — Onko se kainoutta? Vastaa silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.
Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.
Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin askelin malmitarhasta pois.
Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.
Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla ja puhuivat pahaa surutalosta.
— Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.
— Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?
He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät portinkolkuttimella.
Malina muori raotti toista luukkua.