— Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä odotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset? Onko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi marttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin niitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin olla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä… Mutta kuka voi sanoa tuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt juuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka suonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te tarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän, jonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni, mitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?
Hän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa käsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen toisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet sellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin talonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka reunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he pelkäsivät henkeään.
— Katrinuska, lapsueni… Milloin vain koko Euroopassa lyötetään muistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina narrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin? Yhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja johtaa niitä kohti Norjan vuoristoja… Sinnekö siis meidän molempain tuli ehtiä, vaikka eri tietä… Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä nähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on kyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua vai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!
Hän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar hiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun nuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:
— On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit,
Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy.
Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa
Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.
— Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että on paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän siellä oven takana ja empii? Taikka ehkä… Rakastaisiko hän minua?
Mentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön. Hänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo arvomerkkejä rinnassaan.
— Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka kantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari, kun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit näkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi taikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme vanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä… Minun täytyy totella sinun hallitsijakäskyäsi.
Hän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:
— Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen kätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä? Sitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.