Hän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.
— Hän tulee! — vastasi Trulsson. — Kuulen askeleita ulkoa.
Samassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä, repaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli ja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä, enimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen tunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli otettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.
— Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, — komensi yksi sotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.
— Täällä ei ole mitään, ei mitään! — vastasi eukko liikahtamatta.
— Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä tätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.
Miekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori käveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen katseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna niskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:
— Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime talvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle. Ne leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa hädässä olkaamme kaikki ystäviä.
Soturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja kaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja ja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka luun vieressä madot paleltuneina kekottivat.
— Elkää vain rähiskö hyvät miehet! — kehotti heitä Trulsson isällisesti ja ystävällisesti. — Niinkuin talven pakkanen on tappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää, tappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.