— Se on varmaankin överstin sotateltta! — vastasivat soturit.
— Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen ilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme siis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan tuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee toisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko sadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla todistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria. Näettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi, ja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa ja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette sangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin, vaikka vatsa vähän kuriseisikin.
— Eläköön, eläköön rikas Fuchs! — niin kaikui nyt rivejä pitkin, mutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät kunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean, ontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä karvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.
Se oli kuningas.
Hän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat pitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse hän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja suljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien kuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä poimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle vastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen. Päälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat hakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne kinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa ja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat muuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu huurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja sytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle, käskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.
— Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan puskemalla tapella, — virkkoi kuningas. — Miehet sellaiset kuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat, haudattavat kultasiin arkkuihin.
Marski Mörner vastasi:
— Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä, jotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne. Hirtämmekö heidät?
— Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä ajasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien tehtäviin.
Mörner laski äänensä matalammaksi.