— Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen valta-istuimelle, — toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin korvaan.
Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu ylös Elefantin rahakammiosta.
— Mikä sinun nimesi on? — kysyi hän hovipojalta. — Miksi et vastaa?
Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.
— No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.
Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.
Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:
— Nimeni on Rhoda… Rhoda d'Elleville… Kuningas näki, että hän oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat. Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja hienosti varjova juova väreili suuohessa.
Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.
Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.
Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden kumarrellen syrjään.