— Pardon, mademoiselle! — Hän raappasi jalallaan ja koputti korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä kauvemmaksi pois. — Pardon, mademoiselle, pardon!
Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän sanoi.
— Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista minun moiseni rohkeuden.
Hän polvistui matolle.
— Olen nähnyt teidät à cheval, sire… Olen nähnyt teidät ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.
Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.
— Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!
Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja katsoi häntä suoraan silmiin — ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja keventävään nauruun.
— Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta. Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte, että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.
Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen, vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen, niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.