— Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, — jatkoi hän, — rakastui rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan! Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä edes sanoa hyveeksi.
Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?
— Pardon, mademoiselle!
— Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään kuollut kuvataulu, sire.
Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.
— Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja hovipojan käsken minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen vierashuoneeseen.
Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja väsyneemmäksi.
— Hovipojan on toteltava, — vastasi hän.
Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys. Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.
Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.