— Nii—in.
Görtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti sormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut? Elääkö kuningas vielä?
Bomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.
Görtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä kyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin hänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään myötäkäymisestä, istui hattu kädessään.
Minä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon Bomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut hattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä ja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on ruotsalaisten kuningas!
Bomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen silkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli lukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin haki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa penkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka suuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.
Kohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan hänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin kirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi vartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen lintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä taas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja, mutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan riikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi lieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja viskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei Pihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet kärventyivät.
Seiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et ole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin valtakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.
Görtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi kokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan; tuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka oli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna, nähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä äänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää paljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista ruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi miekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan velvollisuus tarjota lohdutustaan.
Görtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä puhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua että miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te ymmärrätte siitä, mitä minä uskon.