Leveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.
Sitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.
Mutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään ainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka oli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa suulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on paljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi, lyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä veitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme työhömme.
Pihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki ja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin istui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään varjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä, ei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika siirteli pannuja noille kylmille liekeille.
Pihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä pitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin oli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat märät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä rupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.
Kun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat
Görtzin luo.
Hyvää iltaa, alkoi Bomgarten.
Görtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit nenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta. Tuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.
Bomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että herra salaneuvos on vangittu!
— Kuka — minäkö?