Görtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei jaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen leikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta luokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan. Teillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole syöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé avec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale kapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on oikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille sotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin herkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy kiinni ruokaan.
Saan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta, vastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan yhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole kerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra översti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka sopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko Ruotsin valtakunnassa, niin, ei…
Pidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.
Kun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa ollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli usein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut koskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran kanssa.
Björnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään ja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään, söivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat sydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti Pihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille, mutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin, kuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli tartuttava.
Vihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz otti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin viiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas jättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki, mitä hän sinä iltana söi.
Bomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja tarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme saa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta ranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu suureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä ja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee varmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.
Näin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita tukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.
Görtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli eteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä rovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut Görtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan eteisessä ylöskäärityin hamein.
Mutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti pystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin täytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin: Kirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen juomaan on mieltynyt!