Sillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella ennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana, polvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän nousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa, kävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei tullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan päälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa yleisön palmunoksien kahinaa.
Siten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä alttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli saarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut maassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas, joka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen. Te kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te tähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko? Kuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen te aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta, joka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne… tuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun sadun kaiku.
* * * * *
Kaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.
Laiva.
Kirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas ulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen talonpoikaisrahvas ja saaristoväki.
Yhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin raskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa kuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat jo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja kutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja päiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina tapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista huolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin retkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu. Kun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä salmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin yhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka sängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle viimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.
Kapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen joukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas tyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat koko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat niin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo häntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin kirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.
Hyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen saaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa tyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä, joiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia tykin laukauksia.
Vapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin, puhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa teki öinen valaistus vielä harmajammaksi.