Astunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta, mihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen poikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan kättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, — eikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena, harmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan kalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman linnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu paperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut ne verkkaseen soivat.
Vahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein mustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta punaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta ruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia, uhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten otsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin: itsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys yleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja sitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. — Nuo viime sanat loistivat verenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat kelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä, jolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?
Mustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin ja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen ja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat vainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui paareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten hän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen, joka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas satulaan… ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka naiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat silittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja kuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä. Kaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas heidän asuntoihinsa.
Kirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli vaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle, paukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin ikkunoista.
Niin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa tuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella sytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan takasin linnaan.
Veli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän liikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:
— Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan! Missäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä meidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä onnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!
Henkivartijat tekivät kunniaa.
Nyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että kuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla äänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja raskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas hautaholviin.
Rappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin sivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana, kultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka ympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso Mooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista ja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! — Minne katosivatkaan nuo kultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?