— Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän oma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa epäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa vastaan?
Veli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä erakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu päättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen sitkeydestään enin olivat kärsineet.
Kun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo viisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina pääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää, että tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua soitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla, juhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli kaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä oli ollut.
Oikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla kerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut, mutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä yhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.
Niiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.
Hovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden luo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina lepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja iloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa Fogelvikin lahdesta!
Urhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo luuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän sauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla. Siellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia, kaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.
Jokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot kuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan kulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien ja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen marskin kanssa. — Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla koristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja hänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa kantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia niitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää. Torvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee kuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin päin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee kuperahattuisin lainein, — ja koko ajan helisevät ikkunat.
Lippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo Niilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale alttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle, sinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille paimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule laulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu taikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun, harmaakivisen, kuvan päällä!
Käytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani keihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan hurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin kaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee pyhäin harpunsoittoa taivaasta!