Epäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa pyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.
Varovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa, mutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään vastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se oli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty vain paloi lepattavin liekein.
— Armahtakoon Jumala! — kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää vaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. — Lipussa on meidän värit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin… Se on brigantinilaiva "Ruotsalainen Jalopeura".
— Niin, se on "Ruotsalainen Jalopeura", — toisti kansakin saarelta.
He pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat siihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen ikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä käsikopelolla kulkea eteenpäin.
— Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? — kysyi Resslöf ja korotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.
Silloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat siellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen laivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia laivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki miehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten sanoi hän seuralaisilleen:
— Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan sitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin maininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme siten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden ruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja uppoomatta kestänyt.
Vanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin ja erilleen muista.
Kun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä sisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui kesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.