* * * * *
Tykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut sotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien lomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden ja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta äidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja lukemattomia kysymyksiä lenteli.
— Onhan tämä "Ruotsalainen Jalopeura", joka palaa taistelusta! — vastasi laivassa oleva kansa.
Silloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini umpimielisyydestään ja nousi pystöön.
— Tämä on muutakin kuin laiva! Ojentakaa mulle kätenne! — virkkoi hän nuoremmille miehille ja veti heidät tiheästi ympärilleen. — Hatut päästä, veikkoseni, hatut päästä! Tämä mastoton laiva on kuin Ruotsin maa, joka pelastaa itsensä, viimeiset joukkonsa ja kaatuneet vainajansa kotisaarten suojaan. Millaista ikävää ovatkaan ne vangit tunteneet, jotka ovat paenneet satojen peninkulmain päästä Siperian jokia pitkin… Yksinäisinä, valepukuisina ovat he seisoneet valaanpyytäjälaivain kannella, edessään jäämeren tutkimaton vedenpinta, ja huudellen Jumalaa hädissään, että hän ei heidän elämänliekkiä sammuttaisi, ennenkuin kotoisen katon alla. Kotoinen katto? Hiiltyneenähän se on romahtanut maahan! Voitettu, masennettu on meidän kansamme, pilkottu on valtamme ja raunioita rannikoillamme savuaa. Sinä keksimätön, ijankaikkinen Jumala, eikö jo aamu koita?… Hiljaa, hiljaa, veikkoseni, aamu koittaa vielä! Jonakuna aamuna vielä Siperian vangit, jotka ääneti istuvat käsitöittensä ääressä, nytkähtävät ja hypähtävät pystöön, nähdessään ratsumiehen torilla heiluttavan valkoista lippua merkiksi, että rauha on solmittu. Janoiset suut tulevat juomaan Fredrikin ja Ulrikan kultareunaisista laseista ja naiset tulevat vielä ilman surupukua kattamaan joulupöytiä. Vielä kerran tuoksuu Ruotsissa niitetty heinäkin! Kirkonkellot soivat. Kokonaisen vuoden ne aina puolenpäivän aikaan soivat rauhan kunniaksi… ja kaatuneiden muistoksi. Missä ovat silloin vanhat pataljoonat, missä Grothusenin rumpu ja missä turkkilaisesta silkkikankaasta neulotut liput? Ja hän, joka piti meitä koossa tuossa suuressa taistelussa ja joka ei koskaan tahtonut uskoa, että Jumala meidät oli hyljännyt, hän, jonka sankariluonnossa kaikki meidän halumme ja toivomme piili… missä elää hän? Kysykää lapsilta, jotka laulavat! — Niin, he menevät matkoihinsa, toinen toisensa perästä nuo vanhat sotatoverit. Missä vain kuljemmekaan maaseudulla, Jalkasin tai kyytirattailla, yösumussa me tunnemme nuo pienet valkoset kirkot, joissa kahdeksan tai kymmenen vankkaa poikaa on nostanut hautakiven sotavanhuksen haudalle. Ja missä vieraassa maassa kukkii niin kaukana kenttä, ettemme voi istahtaa mättäälle ja kuiskata: onkohan tämä sellainen paikka, jossa yksi meikäläisistä nukkuu, yksi verensä tyhjiin vuodattaneita? — Karkeissa puvuissa he hetkisen luonamme viipyivät nuotiotulen ääressä ja lähtivät sitten ja kaatuivat. Sellaisia he olivat, sellaisina heidät muistan. Sellaisina he myöskin kiitollisen isänmaan muistoissa ja taruissa elävät… Rakastettu olkoon se kansa, joka suuruutensa suistuessa osasi hankkia köyhyydelleen maailman edessä kunniaa!