Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa tahdissa ja rallatellen:
Ja kevähällä lintuiset laulelevat,
Tule paimenpiika, tuu!
Illalla ne tanssivat ja soittelevat.
Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:
Ja kevähällä linnut ne lauleli niin,
Tule kuttuseni, tuu!
Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.
Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:
— Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä taitaa suojia kestää.
Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä. Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan, ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.
Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.
— Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin avuksi.
— Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja paljon huolta, johon en ole tottunut.