— Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan pojan. — Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja rauhan siunatuista vuosista!
Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.
Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista. Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa sileäksi kammattu tukka.
— Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? — kysyivät he Ulriikalta. — Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian läskiä ja juhannussipulia.
— Niin, niin, — sanoi vaari, — ja päästä sitten väki työstä illaksi.
Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli tuskallinen ja kuunteleva ilme.
— Mutta Ulriikka hoi! — huusi vaari. — Mitä tämä on? Ulriikka!
Tule tänne, Ulriikka!
Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.
— Eikös tuolta tule joku ratsain? — kysyi vaari. — Kolme kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.
Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn, sinetöidyn paperin.