Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään, että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä ja tavaili ääneensä muille.
Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi hänen silmiinsä.
— Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! — huusi hän, — ja juoksi hiekkapihan ylitse hakaan päin. — Jumalan nimessä!
— Mikä helkkari siellä nyt on, — vastasi Aksel Freedrik ja heitti pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön ääni.
Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.
— Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.
Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka puristi ja puisti hänen käsirannettaan.
— Rakkaat lapset, — änkytti vaari. — Että minun piti kestää tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.
Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja vastasi:
— En minä sinne mene.