— Ei meillä ole eikä koskaan tule.
— Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.
— Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut Ranskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen illan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.
— Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?
— Olenpa niinkin… teaatterissa… vaikka sain vain kurjan seisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt toista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen tervehdystapaansa.
— Ruotsin kuningas on mies myöskin.
— On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten köyhä yhtäkaikki!
— Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki kruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa, eikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua ja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja kenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset pöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka pitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset… ja lopuksi kiitti hän ja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. — Oletteko itse köyhä?
— Köyhä… minäkö?
Ranskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat neulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän noputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan: