— Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? — lausui erakko vielä tyytyväisemmin.
— Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.
— Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani on kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen ylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin hän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.
Ranskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti rasittuneena nenälasiaan.
— Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? — kysyi hän.
— En.
— Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia. Mieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo källätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu kastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.
— Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?
— Ne ovat valoisia.
— Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta.
Jos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään!
Onko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.