— Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.
Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: — Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan. Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän käytävän läpi.
Niilo vastasi:
— Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon, niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini. Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.
Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.
Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva katto vuoti ja tippui.
Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan, mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua. Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko yön.
Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten selälleen.
Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri, että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin. Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat voisi mitään.
Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.