Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja kuiskasi hampaitten välistä:
— Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?
— Jumala siunaa! — sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.
Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein hän uskoi.
— Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, — murisi mies peittääkseen omaa hämmennystään. — Täällä katto niin vuotaa, että minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän tulla uusi talo… Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.
— Voi ollakin, — vastasin minä, — vaikka kyllä tunnen armollisen kamariherran Tessinin.
Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja valkoisia temppeleitä.
Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.
Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn. Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!
— Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! — sanoi hän. — Menemme heti sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!