Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.
Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:
— Jaha, jaa!
Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.
— Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, — sanoi hän, — ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.
Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin neuvostokamarein läpi — kiitos kunniasta! — ja edelleen sitä tietä, jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren naiset asuivat — hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.
Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä vieressä selkä muuria vastaan.
— Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, — sanoi
Hedvig Stenbock, — ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. —
Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme
takaisin.
Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.
— Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.