Hän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten aukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle ripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta neljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen sitten takaisin jalkaan.
— Julkeata joukkoa! — hymisi hän. — Kernaammin olisin jäänyt ulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä valveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja tähyämässä.
Hän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa eikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä saappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin ja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.
Väliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista ajoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli hiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi valaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti nenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle, mutta makasi muuten aivan liikkumatta.
Silloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän, suoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.
Kouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä pyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua koetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.
Hiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin sängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti sitten oikean säärensä uutimista ulos.
— Joonatani, — sanoi hän, — vedäppä saapas jalastani!
Lakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei liikkunut paikaltaan.
Ranskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä takaisin.