Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa! Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi. Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.
— Vie, vie! — huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. — Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?
— Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! — vastasi Liina
Antintytär.
— Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi pienet vastoinkäymisesi!
Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa, niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan. Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.
Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia, sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. — Odota, — ajatteli hän, — kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan! Siihen saakka menköön kuinka menee.
— Vie, vie! — huusivat kenraalit. — Mitenkä hän kantaa laahustaan!
Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!
— Kantakaa te! — sanoi Liina Antintytär. — Kantakaa te! Se sopii teille.
Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.
Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän kääntyi Ogilvyyn.