— Kaikkien pyhien nimessä! — huusi Ogilvy. — Ei edes pyhän Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.
— Ei vainkaan, — vastasi eräs hänen upseereistaan. — Minä lähetin toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.
— No niin olkoon! — vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan päin. — Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. — He, he, he, sokeriruusuni!
Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.
Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.
Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.
— Niin sen pitää olla, — sanoi hän, — niin sen pitää olla! Minä teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi. Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin arkusta Narvassa.
Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne ahnaasti itselleen.
Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi nappien välistä.
— Hohoo, hohoo! — huusivat kenraalit. — Noista käsistä tulee lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä! Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta katsella.