Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten alkoi hän komentaa.
— Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!
Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat. Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin, toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:
— Kun musketti soturilla toverina on,
Mitä huolisi suruista lainkaan!
Kapakoissa on hällä elo verraton,
Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on,
Vaan rahaa ei ole lainkaan!
Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos teltasta.
— Rakas taattoseni, — sanoi yksi kantajista, — Iivana Aleksievits, luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.
Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla. Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan sävyiset ja hyväntahtoiset.
— Onko hän järiltään? — jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka hän itse asiassa säikähti kuin poika. — Laskekaa arkku maahan ja murtakaa kansi auki!
Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.
Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin. Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit. Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat niinkuin nukella.