— Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä, kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä. Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.
Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.
— Katsokaa! — huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri käski häntä vaikenemaan sanoen:
— Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.
Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia. Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.
Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän suulleen ja kuoli.
Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä.
Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.
Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan kantta miekan tupella.
Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä, viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen. Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin, ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.
— Minulla on nälkä, — sanoi Liina Antintytär.