Liina Antintytär katsahti ylös. — Ei mutta se on vain sitä, — sanoi hän, — että minua palelee niin kovin.
— No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle. Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa! Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.
— En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.
— Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.
— Kyllä minä uskallan.
Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin porttikäytävään.
Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja ruskean peiton.
— Sitä minä juuri kaipasinkin, — hytisi Liina Antintytär ja veti esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski selälleen höylänlastuihin.
Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu sileästi taakse aina palmikkoon saakka.
Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.