Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.
— Tule ulos, lapseni! — sanoi hän.
Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän uudisti käskynsä.
— Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi elää ruuatta ja juomatta. Noh?
Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.
— Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois, ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka oli juoppo — totta puhuakseni, — oli tallirenkini ja kerran veti minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?
Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.
Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.
Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan isäntä ja isä.
— Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, — sanoi hän ja taputti häntä ystävällisesti paljaalle olkapäälle.