— Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! — sanoi
Ranskan Mauno.
Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.
— Ja vapaaherrakirjasi, — vastasi Schmiedeberg hiljaa, — sen sinä saat, kun kaadut.
Sotarosvojen kuningatar.
Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille. Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja. Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista, olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren. Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.
Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?
— Ahaa, äijäpaha! — huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan omenanraakiloita ja sipulia tulessa. — Tekisikö mielesi saada jotain maistavaa suuhusi siellä!
Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.
— Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! — mutisi hän ja nousi seisomaan niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.
Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan, jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.