— Majesteetti, — huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, — herätkää, herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa vihollisen kanssa!
Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.
Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi ja hampaat tärisivät.
Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.
— Oxehufvud puhui oikein, — sanoi hän. — Herroilla on ollut kelpo löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.
Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.
— Ranskan Mauno! — porisivat he. — Nyt ei uskalla kukaan enään nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!
— Vaiti, vaiti! — sanoi Schmiedeberg. — Palkinnot ovat raukkoja varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi yksin vain kunnian vuoksi.
Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta lähemmäksi tulta.
— Ettekö nähneet? — kuiskasi hän. — Ettekö nähneet, että kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin vertaistaan?