Ranskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi yltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa ympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois, ja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten joukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi kömpiä.
Kun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli siellä hiljaista.
He ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta kun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he hänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.
Nyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja!
Aateliskirja tulee sitten.
Hän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän hangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.
Sen heittiö! — kuiskasi hän. — Se on kiitos siitä että pelastin hänen pesänsä.
Koko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla myöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.
Telttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia esivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot eri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat sotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä tuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti Bråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti Örbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia, joka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman silmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari, valitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat niin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa. Siellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä sukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta herttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa Lidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle saamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen edessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser, joka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina pyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan. Kaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen harmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta salli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei mitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen iloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä oli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.
Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin. Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan nuorinta poikaansa maan päällä.
Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta säteillen teltan suulle.