— Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, — vastasi Ranskan Mauno ja tempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.
— Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, — sanoi Oxehufvud hetken kuluttua.
Luotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun ratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta kun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi heidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut murroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä ja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta. Oxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:
— Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista… nyt ei meitä ole enempää.
Paha luku.
Hänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja erään kaatuneen patruunalaukusta.
— Toveri! — sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa yönutusta. — Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.
— Nyt on meitä vain seitsemän, — vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja ampui. — Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.
— Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei ruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs toverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa korealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.
— Nyt on meitä vain kaksi.
— Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, — vastasi
Oxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. — Tuskin kahta!