Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä pakenemisen tarkoitusta.
— Tsaari! — vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa olkansa yli tyttöön.
Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.
Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä. Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja putosi revittynä pensaisiin.
Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa, noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi. Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja lauloivat luikuhuilun nuottia.
— Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! — sanoi piika.
— Lyö sitä, lyö sitä! — huusi eukko, mutta laivuri siirteli itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.
Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.
Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.
— Eikö häntä hävetä, — sanoi hän, — jättää minun naisiani nälkään, kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.