— He ovat menneet! — sanoi hän.
Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan, ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa, hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.
— Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!
Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta, ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä näyttivät kuolleen pääkallolta.
Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.
— Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain! Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä sinusta.
Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.
— Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan! Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!
— Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni, ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!
— No hyvä, minkälainen oli keikailija?