Mazepa ja hänen airueensa.
Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky, höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin peitossa. Se oli Mazepa.
Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.
— Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, — kuiskasi pappi luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. — Itse on hän pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!
— Iivana Stefanovits! — sanoi korotetulla äänellä toinen muukalaisista ja lähestyi vuodetta. — Meidän jalomielinen tsaarimme, sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.
Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.
— Me ymmärrämme sinut! — huusivat sanansaattajat toinen ja toinen. — Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!
— Minä pelkään, — mumisi pappi syrjään, — että täällä on loppu lähellä.
Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista selkä edelläpäin.
Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.