Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita hän ei koskaan ollut nähnyt.
— Schmutzige Dirnen! — mutisi hän. — Nyt saan vihdoinkin nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen eväskonttinsa kevenee.
Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.
— Eikö ole ketään, — sanoi hän, — joka osaisi virren: Mä kuljen kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!
Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja, ryömi polvillaan pensastoissa.
Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.
— Lapsiraukat! — sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. — Lapsiraukat, minä en jätä teitä… Mutta nyt pitää teidän, piru vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.
Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan ylimmällä penkereellä.
Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.
— Vivat kuningas Karolus! — huusivat he sekaisin tuhansin äänin. — Ja eläköön… Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman musketti kädessä.