Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat, mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.
Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää, jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.
Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet, huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle, mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.
— Seis! — huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.
— Seis! Seis! — toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi siitä huolimatta kulkuaan.
Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän edelleen.
— Seis! Pysähdy! — pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan järjestykseemme. — Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?
— Seis! Pysähdy! — kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.
— No Jeesuksen nimessä, — lausuin minä, — pahempaa emme voi kokea kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva, ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.
Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia. Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta. Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät nähdessään.