— Majesteetti! — huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja säihkyvin silmin. — Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.
— Siitä saanevat oppineet riidellä, — vastasi kuningas hyvillään, mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. — Ellei raja ole kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme käyneet Aasiassakin.
Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.
— Aasia, — mutisi hän, — Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa, kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi yksityisestä ihmisestä!
Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.
Viidenkymmenen vuoden päästä.
Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen, näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti, mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.
Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.
— Niin, — alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta toiseen, — sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa. Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten, jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan oli saattanut mukaan päästä… Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.
Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.