Mazepa vastasi:
— Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä. Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.
— Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä kuin kuormarenki.
— Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.
Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi satulassa.
Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin mahdollista että kuningas kuulisi heitä.
— Kun minä tulen Moskovaan, — sanoi Antti Lagerkrona, — paikkaan minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.
— Häpeä! — vastasi Akseli Sparre. — On vanha ennustus, että Sparre kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.
— Tänne! — huusivat vänrikit. — Ampukaa maahan jokainen joka uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä ikinä häntä huvittaa.
Kuningas hymyili ja hyräili: — Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee! — Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.