Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo oli murtamassa lukittua puuovea.
— Anna sen olla! — käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja ponnistamista.
Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä, ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria — ja samassa ovi aukeni.
Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla, ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa, joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi. Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta jättäisimme hänet henkiin.
— Olkaa rauhassa, — vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta ylös. — Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me menemme pöytään.
Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi istuen pöydän laidalla heidän välissään.
En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani. Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä, joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua kirjettä, ja luin:
'Anna tämä Johanneksen käteen.
Rakas poikani.
Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja vapistusta sisälle ajavat…'