Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä. Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti niinkuin kelloa.
Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin. Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja huusin hetken muka haparoituani pimeässä:
— Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?
Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi nyyhkytys kurkussaan kaulaani.
— Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja tappavat teidät molemmat.
Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.
Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen, äkillinen vaara… En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai riippui molemmistakin.
— Jos voisin ottaa sinut mukaani — sopersin.
Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli ja huusin kuuluvalla äänellä:
— Miksikä luulet minua, tyttö?