Hetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta vähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi. Minuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa ja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen etusormeeni.
Onneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista ja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen valon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.
— Mitä näet? kysyivät toverit.
— Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä enemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät mättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa että saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena. Takanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita kellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata poltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin varvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän tanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi maalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja kun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka on merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän tutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet apuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa juuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä kirjettään.
Varmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että niin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.
— Mitäs nyt näet? — kysyivät toverit. — Olet kavunnut ylemmäksi.
Latvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa sumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni siristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa tulimajakkain tervasvalossa.
— Tuo tulenleimu, — kuiskasin tovereilleni, — on korea omena, jossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta odottakaahan, se ei ollut venättä… Kuulitteko kahta esivartijaa, jotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa kallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön piru!
Kuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella ravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten lakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja terveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta kestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin kannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän naurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta esiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni kuohui ilo.
— Minulla on kirje kapteeni Baggelle! — huusin minä.