Talvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja sekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian siellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä kylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle ja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja sääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat yhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että valkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään, saivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina seisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja monta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia kuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä hihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai ruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja, jotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden katselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat rukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin kaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla punaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen päälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja varpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini, oli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne räpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle kuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.
Torin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo, josta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan vänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin, kohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä kuulla:
— Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!
Ovessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen mukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan. Äänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven taakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.
Itse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja uurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.
— Minä sanon, että kaikki on hulluutta, — tiuskasi hän, — hulluutta, hulluutta!
Terävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään ja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta sotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan ääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi vihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki olivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli ja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut, sitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa nuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä pullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut vihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään niinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen otsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi hampaittensa välistä:
— En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa. Mutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista taitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita ja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan urhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan, pidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia risukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi. Suoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa anteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin leirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään parannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. — Myöskään, — vastasi Piper, — ei hänen majesteettinsa nykyänsä vaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa ennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin toinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa kulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä hymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.
Hän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka hän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän vielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi lensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta vielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut jotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui pöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen kasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle sapekkaasti korvaan:
— Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä auttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.