Päänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet tuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat yksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin hän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli vielä nokinen musketinluodista.
— Ilma raitistuu, — sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän taittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin hän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen vahdissa olevan vänrikin hartioille.
Hämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä käsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa leipäänsä.
— Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla sanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.
— Huonompikin majapaikat löytyy, — alkoi hän, yhä haukaten ja pureskellen. — Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi hauska seikka ulkopuolella Dresdenin.
Kuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen alensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli uteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi hymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja puolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.
Vasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää keskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas uudelleen yksivakaiseksi.
— Joutavia! Joutavia! — vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me vain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen saakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja iskemme miekoillamme.
Holsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän alkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden etäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt aivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen sisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia hämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki toistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun kuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti uusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi auringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti tutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.
— Joko, — lausui hän, — täytyy maan olla maailman kaikkeuden sydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla Ruotsia suurempaa.