Vänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:
— Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten välissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella kuningasta ja valvoa häntä.
Sitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:
Sun haltuus rakas isäni…
Holsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä tärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:
ma annan aina itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Jeesu, vastahan.
— Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.
Holsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin kauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun vaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo pihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.
Portille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät liikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat huhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia vastaan.
Kun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti hänen käsivarteensa.