— Mikäs nyt? — kysyi hän. — Paloviinaako?
Samassa päästi hän kätensä.
Vänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja kädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.
— Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, — sanoi kuningas ja veti miekkansa lumesta, — saatamme lähteä matkaan kukin omalla hevosellaan, niinkuin sanottiin.
Holsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha uudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään kuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen kätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi kiristää satulavyöt.
Kasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi paikallaan.
Silloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti hevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari välkähteli niinkuin auringon säde.
Holsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa lieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi käsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:
— Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! —
Kiitos, toveri!
Puhdas valkoinen paita.