Ratsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja toverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori Rabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin muurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä pensaista.
— Herra olkoon kanssasi! — kuiskasi Rabenius isällisestä ja hiljaa.
— Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?
Pentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat silmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa olivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen kalpeus näkyi ainoastaan huulissa.
— Enkä, — vastasi hän.
— Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi kouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen tahtoansa aukenivat puhumaan.
— Kerran kai, — sanoi hän verkalleen, — saa kurjin ja repaleisinkin sotamies puhua.
Hän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä särkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin tuskista.
Hän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei lehtiä putoaisi viinaan.
— Ja tällaista, — änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, — tällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Sotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja näkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka pystyssä.