— Tukkikaa sen miehen suu! — huusi hän. — Hän on aina ollut itsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin muutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri joukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin kanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy lähtemästä eteenpäin… Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!
Rabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella kähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.
— Kapteeni, — sanoi hän, — kuolevan ääressä käskee ainoastaan Herran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen kuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin kulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään kanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä puhumasta.
— Kenenkä kanssa olisin puhunut? — kysyi verissään makaava ratsumies katkerasti. — Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa. On mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole koskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina, etten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene soiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.
Rabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.
— Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt, kuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä, jolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa äitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?
— Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä kellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene tieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?
— Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?
— Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun sinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä kärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua musketillani kuoliaaksi. — Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö ole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka he kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon perässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää terveisiä äidille! — He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi. Ja siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on pahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä paidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa ratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta muistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski tekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin puhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina? Tänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle olen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava maailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.
— Ystävä rukkani, — vastasi Rabenius hiljaa. — Mustassa pataljoonassa, — jos sinä uskot sellaisen olevan, — saat sinä paljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner makaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita? Muistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti meidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt makaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin kedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas Uppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja lunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään osottaa, missä hän makaa.